Eilisessä Hesarin sunnuntailiitteessä oli hieno Anna-Stina Nykäsen kirjoittama juttu Kuka haluaisi olla vain puoliso? Nykäsen juttu alkoi täydellisen presidentin puolison ominaisuuksien pohdinnalla. Yksi ominaisuus, jota suomalaiset tuntuvat kovasti arvostavan on presidentin puolison selkeä haluttomuus luopua omasta työstään.
Jos ihminen luopuu innoissaan omasta työstään puolison työn takia, hänessä on jotain vikaa.
Miksi se on niin kamalaa? Miksi pari ei saisi elää vain toisen rahoilla? Miksi päivittelisin juuri tulotonta osapuolta?
Nykänen tulee siihen tulokseen, että Suomessa on hyväksytympää elää yhteiskunnan varoilla kuin puolison varoilla. Puolisous on kriisissä! Nykänen haastattelee pitkän linjan kotiäitiä, joka tunnustaa nauttineensa jopa miehensä paitojen silityksestä. Miksi juuri silittämistä pidetään meillä niin halveksittuna? Kotiäiti sanoo:
"Minun selitykseni on, että Suomesta puuttuu hemmottelukulttuuri. Ei meistä ketään ole lapsena hemmoteltu, eikä me hemmotella, se on meille vierasta."
Kotiäitiys on Suomessa hyväksyttävää, ainakin jonkin aikaa ja etenkin jos homman hoitaa erityisen tehokkaasti: on superäiti. Kotirouvuus on ihan toinen juttu. Lapsille pitää omistautua, miehelle ei. Mutta missä menee näiden raja? Jossain tietyssä lasten iässäkö? Vai tietyssä tulotasossa?
Jos on edes pikkuisen omia tuloja, kukaan ei voi syyttää siivettäjäksi. Näinkö se menee?
Leppoistaja-Heikki on täällä hahmotellut toisenlaista tapaa ajatella työstä ja parisuhteesta. Hän pohtii olisiko elämä kuitenkin antoisampaa, jos pitäisimme työtä enemmän välineenä ja vähemmän itseisarvoisena päämääränä? Heikin visiossa pariskunta miettisi yhteiseloaan perheenä eräänlaisena tiimiprosessina, ei mun ura/sun ura-kisana.
Jos pelataan tietoisemmin kotitiimin kokonaiseduksi, voidaan uskaltaa antaa enemmän aikaa muille perheenjäsenille. Puolisoiden taloudellinen vetovastuu voisi vaihdella tilanteen mukaan. Työaikoja voitaisiin sovitella siten, että jää aikaa yhteisiin harrastuksiin ja muihin puuhiin - tietenkin myös puolisoiden omiin harrastuksiin. Lapset saisivat nauttia enemmän aikuisten läsnäolosta ja jopa virkeästä sellaisesta. Kun tahti on rauhallisempi, mahdollisesti kiristynyt parisuhdekin ehkä alkaa osoittaa elpymisen merkkejä. Ehkäpä puolisot alkavat huomata toisissaan niitä piirteitä, joihin aikoinaan ihastuivat.
Tämän yhden kotiviikon perusteella voin jo sanoa arkirumban helpottuneen hurjasti. Siitä ovat hyötyneet kaikki perheenjäsenet, ei pelkkä (työssä käyvä) mies. Säästö ruokamenoissa on ollut uskomaton, ja tämä on johtunut vain siitä, että jommallakummalla on aikaa miettiä mitä ostetaan ja miksi. Silti tunnustan, että tässä asetelmassa on kuitenkin vielä jotain hieman peloittavaa.
Peloittavaa on tietysti se, että pitäisi luottaa. Siihen toiseen ihmiseen, joka meille tienaa tällä hetkellä enemmän rahaa. Se on minulle ollut aina vaikeinta, mutta nyt sitä siis harjoitellaan.
Pelko on vain tunne.
ps. Vaalien tulos oli odotettu. Silti se oli hieno. Osmo Soininvaaraa lainatakseni: Tämä on vihreiden paras vaalitulos maailmassa koskaan. Suomalainen politiikka ei palaa tämän jälkeen ennalleen!
Sitäpaitsi minä ajattelen eteenpäin. Äänestysiässä oleva esikoinen raportoi, että "kaikki mun kaveritki äänesti Haavistoa" (ja huom. nyt ei olla Helsingissä, vaan pienellä "junttipaikkakunnalla", ainakin tämän raportoijan itsensä mielestä).
Huomatkaapa myös Helsingin Kallion äänijakauma Haaviston puolesta 78,8/24,2. Keitä siellä Kalliossa asuu? Ei siellä mitään työläisiä enää asu. Tällä vuosituhannella siellä asuu voittopuolisesti nuoria.
Huvittavaa sinänsä, että jos ei käy "ulkopuolella" töissä , putoaa heti määritelmän -vain puoliso- alle, oma identiteettisi on siis joko työssäkävijä tai kumppanisi jatke ? Jotenkin tuntuu, että muitakin vaihtoehtoja saattaisi olla olemassa. ;)
VastaaPoistaEnnenkaikkea tarvitaan luottamusta itseensä ollakseen rohkea ja avoimesti ihminen, joka mielestäni on kuitenkin se arvokkain leima meissä kaikissa.
Terveisin: 5 henkisen perheen (joka elää yhden henkilön palkalla) ihminen.
Niin, voimmeko hyväksyä sen, että joku nauttii miehensä paitojen silittämisestä? Varmaankin tämä sukupuolten välinen tasa-arvo on vielä niin herkkä asia, että tälläista "rouvailua" pidetään arveluttavana. Oikeaa tasa-arvoahan kuitenkin on kai se, että kaikki saa toimia parhaaksi katsomallaan tavalla?
VastaaPoistaLuen juuri kirjaasi. Siinä on kyllä niin paljon herkullisia pohdintoja, että se tulee varmasti olemaan yksi niistä kirjoista, joihin tulee tartuttua useasti. Viime lukukerralla kovasti hymyilytti poikasi (?) oivallus kirkon tarpeellisuudesta/tarpeettomuudesta. :)
Sä osuit kyllä taas niin asian ytimeen.
VastaaPoistaMä olen nyt ollut kotona yli 9kk ja nostan ansiosidonnaista päivärahaa. Ja olen huonolla omallatunnolla kaikesta; siitä, etten ole töissä, siitä etten edes oikeesti halua töihin, siitä etten tienaa perheelle rahaa, siitä etten ees haluais vaan haluaisin olla kotona ilman paineita työnhausta vaan oikeesti toivoisin, että mies elättäis meidät ja mä hoitaisin vastineeksi kodin.
Mä olen ihan satavarma, että jos mulla vois olla hyvä omatunto siitä, että olisin kotona enkä ees nostais korvauksia, mä nauttisin kotona olosta ihan erilailla. Nyt mua ahdistaa stressiksi asti tämä "välitilassa" roikuskelu.
Tätä on kyllä tosi vaikea saada sanottua niin että kukaan ymmärtää mitä tarkoitan... joka tapauksessa siis mulla on huono omatunto siitä, että nostan korvauksia enkä aktiivisesti hae töitä. Mä tahtoisin olla kotona ja hoitaa hommat täällä ja saada siitä arvostusta, alkaen nyt ihan vaikka perheeltäni. Mun mies ei valitettavasti tienaa niin paljoa, että pelkällä hänen palkallaan selvittäisi, ainakaan ilman että on sitten kiristettävä ihan joka asiassa. Toisaalta mies ei mua pakota töihin, vaikka uskonkin, että hän toivois että menisin ja tienaisin osani perheen rahoista.
Yhteenvetona siis; olisin onnellinen, jos voisin olla kotona vapaana työhönmeno-paineista. Ja sillä tavalla, että silti tultais ees kohtuullisesti toimeen. Hyvin mielelläni tekisin kotihommat ja hoitaisin asiat täällä. Nyt ottaa päähän niitä hoidella, osin varmasti siksi, että takaraivossa koko ajan painaa tuo "tarttis vissiin mennä töihin"-miete... ja myöskin tunne siitä, että perhe ei arvosta mun tekemisiä vaan olen täällä lähinnä kyökkipiikana, jolle voi vielä kaiken lisäks aukoa päätänsä.
Ymmärsiköhän kukaan tätä vuodatusta...
Minusta on hienoa, että jokaisella on mahdollisuus tehdä omannäköisiään ratkaisuja! Suomentapaisessa maassa se on mahdollista toisin kuin maissa, joissa on tehtävä niska limassa töitä suunnilleen jokaisena päivänä ympäri vuoden, jotta pysyisi kiinni leivän syrjässä.
VastaaPoistaAsiaan. En rehellisesti sanoen osaa sanoa mitä mieltä olen siitä, että ihminen ottaa vastaan rahaa yhteiskunnalta. Toki, opiskelijoille suotakoon se pieni rahallinen apu, jota he koulutukseensa saavat mahdollistaakseen myöhemmin työnteon haluamallaan alalla. Toki, samaten heille, ketkä kantavat pientä lasta rinnoillaan.
"Olen maksanut vuosikausia ammattiyhdistysmaksuja" -perustelu ei oikein kanna. Tiedämme itse kukin senkin, että missään ei ole varastossa niitäkään rahoja, joita eläkkeelle päässyt on työvuosiensa aikana tulevaksi elatuksekseen maksanut.
On laskettu, että keskimäärin vasta yli neljäkymmentävuotiaana ihminen on maksanut verotuloillaan kaiken sen mitä hän on siihen mennessä tullut maksamaan yhteiskunnalle. Synnyksestä lähtien, joka muuten ei taida olla halpaa lystiä sekään. ;)
Ihmiselämää ei pidä rinnastaa rahaan eikä ajatella ihmistä koneiston osasena, mutta verotuloilla tämä yhteiskunta kuitenkin pyörii.
Tunnen nuoren ihmisen, joka elelee omasta halustaan "yhteiskunnan ulkopuolella" niin paljon kuin se nyt on mahdollista.
Hän ei halua olla mukana tässä kulutusyhteiskunnassa - niin paljon kuin sen ulkopuolelle jättäytyminen on mahdollista - ja se tarkoittaa myös sitä, että hän ei ota vastaan rahaa yhteiskunnalta.
Kun kuulin sen, niin kumarsin syvään. Mielessäni.
Selvennykseksi: tämä kirjoitus ei ole kritiikkiä Marikka, sinua kohtaan, vaan epätietoista pohdintaa siitä miten ajatukseni järjestäisin raha-asioiden tiimoilta.
Mielenkiintoinen pohdinta.
PoistaEsimerkki meidän luoman yhteiskunnan omituisuuksista:
Kotiäidillä on yritysidea. Hän hakee Starttirahaa. Starttirahalla aloittava yrittäjä turvaa toimeentulon 6-18 kk käynnistäessään yrityksensä toimintaa. Tuen määrä 25,74 euroa/päivä.
Kotiäiti ei sitä saa. Kotiäiti on harmaa. Ja hankala asiakas TE-toimistossa. Hän ei ole työtön( =saa työttömyyspäivärahaa) eikä ammatinvaihtaja(?). Hänellä on turvattu toimeentulo. Hänen toimeentulon turvaa hänen puoliso. Että näin.
Kotiäidin kannattaa siis ilmoittautua kortistoon ennen Starttiraha- hakemuksen jättämistä. Ja ennen yrityksen perustamista.
Lainaus MOL:in sivuilta: " Starttirahan tarkoituksena on edistää uuden yritystoiminnan syntymistä ja henkilön työllistymistä."
Kotiäidin/-rouvan kannattaa pysyä kotona.
Marikka, pelko on inhimillistä. Joskus pelkoa tulee kunnioittaa, joskus se tulee ylittää. Ja sinä olet sen jo ylittänyt kun jäit _kotirouvaksi_. Ja sitä paitsi sinä olet Rohkea. Olet jo arvioinut riskit kun hyppäsit pois "vakaasta" työsuhteesta. Ja onhan sinulla muutakin tekemistä kuin "kotirouvailu".
VastaaPoistaYstävien puolisourakilpailua olen seurannut silmät pyöreinä. Omassa elämässä on "yksikön" hyvinvointi on tärkeintä. Ei se, että sen yksittäiset jäsenet( ja heidän etunsa) kilpailevat keskenään. Santi Martinez toteaa avoimessa kirjeessä tasavallan uudelle presidentille: "Ajattelen, että Suomi voisi ottaa kutsumuksekseen olla kansa, joka aidosti pitää huolta perheestä. ”Suomessa perheen on hyvä olla” olisi hyvä iskulause. Suomi ei pärjää ulkomailla, jos se on sisäisesti sairas. Kansalaisten hyvinvointi on kaiken ”a ja o”, ja kansalaisten hyvinvointi lähtee perheestä. Jos perhe voi hyvin, yhteiskunta voi hyvin."
Meilläkin sairastetaan. Lapsista 3/5 + mies sairaana. Aamulla vain kolmet kengän ja neljät tassun jäljet lumessa. Onneksi ei ole kiire ;) Pikaista paranemista perheellenne.
Kivaa pohdintaa Marikka! Tuli mieleen omat pähkäilyt noin kymmenen vuoden takaa, kun vuosien kotiäitiyden jälkeen olin palannut osa-aikaisesti töihin ja nautin tosi paljon! Mulle oli hirveä identiteettikriisi todeta, että mä tarvitsen hyvinvointiini myös kaikkea sitä, mitä tutkimustyö mulle antaa. Meni vuosia ennen kuin pystyin sen puolen itsessäni oikeasti hyväksymään. Nyt olen tosi tyytyväinen, kun pystyn tekemään lyhennettyä työviikkoa ja osittain etätöitä ja miehen kanssa pystymme useimmiten vuorottelemaan tiukkoina aikoina.
VastaaPoistaOlipas pohdintoja herättelevä teksti, kiitos siitä. Näin tyttären roolissa on hauskaa kuulla äidin pohdintoja lasten sairastelemisesta :> Nyt kun muistelen lapsuutta ja niitä muutaman päivän flunssa- tai rokkokausia, huulilleni nousee hymy. Kipeyshetket kun olivat kaikessa kipeydessään suorastaan ihastuttavan lämpimiä ja houkuttelevia, koska silloin äiti oli ihan liki, antoi 100% ajastaan ja hoivasi kuin pientä vauvaa. :) Sitä kai jokainen tytär(miksei poikakin) kaipaa ajoittain, aikuisenakin. Jos siis hetkeksikään iskee levottomuus tai ajatus siitä, että "menee aikaa hukkaan", niin muista tämä: lapsesi muistavat lapsuuden kipeysjaksot juuri sinun erityislaatuisesta läheisyydestäsi. :)
VastaaPoistaAasiassa asuneena ja töitä tehneenä olen myöskin havahtunut kirjoittamaan naisten rooleista eri kulttuureissa. On hämmentävää mennä esim.Turkkiin, missä kotiäiti on naisen arvokkain titteli ja lastenhoito, ruoan valmistus (kokkaustaito!) ja kodinhoito tehtävien aatelia. Kun joku kysyy, mitä teet työksesi ja vastaat: Olen kotiäiti, saat kunnoitusta osaksesi. Sama tilanne kääntyy nurinniskoin Suomessa: "Olen kotiäiti" lausutaan alentuvaan sävyyn, vähän ympärille vilkuillen ettei kukaan vaan katso murhaavasti. Kotiäiti tuntuu olevan saamattoman vätyksen synonyymi täällä länsimaissa, joissa naisten oletetaan puskevan liikemaailmaan kyynärpäätaktiikalla ja haluavan mainetta ja kunniaa perheen perustamisen sijaan. Surullista nähdä, että kaksi eri naistyyppiä ei tunnu sopivan samaan yhteiskuntakuvioon...
Minua katsottiin hieman oudoksuen ollessani työtehtävissä Bangladeshissa ja kertoessani tekeväni eräästä slummiprojektista juttua suomalaiseen lehteen. "Olet toimittaja?" naiset utelivat hämmästellen. Siellä päin naistoimittajia ei juuri tunneta ja naisten osa on olla kotona. Heistä oli suorastaan synnillisen irvokasta, että minä, 22 vuotias nainen en ollut naimisissa enkä edes suunnitellut perheenperustamista(!)ja rohkenin jopa lipsauttaa: Saa nähdä löydänkö koskaan puolisoa. Siitäkös soppa syntyi! =)
Miehelle omistautuminen onkin sitten whole new story, vaikka liittyykin samaan aiheeseen. Sinulla ei ole syytä murehtia tilannettasi, päinvastoin; ole ylpeä saavutuksistasi, lapsistasi, elämästäsi ja miehestäsi--joskus tienaa toinen, toisinaan toinen, elämä kun ei aina mene tasapainoisessa balanssissa, eikä rahalla arvoteta mitään muuta kuin, pyh, materiaa. :)
Mukavaa helmikuuta sinulle! (ja suurkiitos virkistävästä blogistasi)
Hyvä juttu kotirouvuudesta. Minä olen koulutukseltani diplomi-insinööri ja nyt alkaa yhdeksäs vuosi (hui kauheaa..) kotona. Lapset meillä ovat 11-, 7- ja 5-vuotiaita. Minä koen tämän hyvänä ratkaisuna meidän perheelle; miehen työ on aina ollut aikaa vievää ja voin vain kuvitella kuinka näistä lasten sairaspäivistä olisi väännetty kättä. Voitte tosin uskoa, että väänettävää löytyy vieläkin -en minäkään joka paikkaan toki repeä.
VastaaPoistaMinä olen aina ollut jotenkin itsekseni viihtyvä ihminen, tykkään puuhailla kotona, innostun puutarhan hoidosta ja sisustuksesta: minulle aika on laatua; se aika jonka voin antaa lapsilleni ja tavallaan myös miehelleni. Lapsemme ovat olleet aina kotihoidossa (esikoinen aikoinaan hetken päikyssä), seurakunnan kerho on ollut hyvä virike heidän päiviinsä.
Kaksi vuotta sitten virallinen kotiäitiyteni kuitenkin loppui kun perheeseemme sijoitettiin pieni tyttö eli nyt olen virallinen perhehoitaja myös. Täytyy tunnustaa (kiitosko sitten kulttuurimme) että minulle tekee hyvää kokea hieman tienaavani rahaa, vaikka tiedän ettei tuolla rahalla mitään lainojamme makseltaisi, mutta kuitenkin...
Varmaan jatkan tätä hommaa ja sitten kun nykyinen pesueemme on koulussa jokainen, toivomme vielä yhtä pientä hoitoomme ja hups, kohta olen eläkeläinen.
Tärkeintä on se, että olen elänyt kuten olen halunnut, muulla ei liene merkitystä!
Minusta sinä puhut tärkeästä asiasta, on kiva kuulla, että joku muukin kaltaiseni on itse tehnyt päätöksen hypätä pois ns. ajan hermolta ja höllentää hieman!
Hanna: Kiitos kirjakiitoksista!
VastaaPoistaHeli: Ymmärsin.:)
Hoo Moilanen: Ymmärrän sinunkin pohdiskelusi ja samoja pohdin itsekin.
Viidenäiti: Outo juttu tuo starttirahan epääminen kotiäidiltä. Olikohan siinä joku tuloraja puolisolle? Hienosti sanottu tuo "yksikön" hyvinvointi.:)
Pirkko: Teillä on kyllä ihan unelmatilanne, kun kummankin työ voi joustaa. Meillä mies joutui jo kerran puhutteluun sen takia, että niin usein joutuu lähtemään töistä aikaisin lapsia päiväkodista hakemaan.
Olen paljon miettinyt sitäkin, että perheet, joilla ei ole isovanhempien turvaverkkoja käytettävissään joutuvat ihan erilaiseen asemaan työmarkkinoilla kuin ne, jotka voivat rauhassa puurtaa seitsemään mummojen hoitaessa lapsia. Mutta tämä onkin jo toisen postauksen aihe...
Maama: Ihana kirjoitus, kiitos! Tuli hyvä mieli.:)
(Viimeinen) anonyymi: Minäkin viihdyn äärettömän hyvin kotona, olen aina ollut sellainen. Muistan kun yliopistoaikoina ystäväni halusivat aina mennä lukemaan yliopiston lukusalille, keskelle ihmisiä. Minä taas halusin aina lukea kotona. Omaa luontoaan pitää kunnioittaa...
Kiitos referoinnista Marikka :) Ja kiitos kaikille tästä hyvästä keskustelusta.
VastaaPoistaOlen lueskellut kirjakerhomme läksykirjaa, Katriina Järvisen ja Tuulikki Pietilän teosta "Vapaa nainen törmää todellisuuteen". Tuntuu kuin vierailisi Marsissa - niin vanhanaikaista elämää olen itse viettänyt perheineni. Kirjoittavat kuvaavat kevytsuhteiden elämää, jossa jatkuvasti tarkkaillaan, löytyisikö vielä parempi kumppani. Tämä voi jatkua ja jatkua. Neliviisikymppisenä sitten huomaa, että kaipaisikin perhettä ja ainoa mikä on tarjolla on työ. Toki he paljon muustakin kirjoittavat, mutta arvostan sitä, että he arvoivat niin rehellisesti nykyistä, monien kannattamaa elämäntapaa.
Luulen, että yksi koti-isyyden ja -äitiyden este on varautuminen siihen, että toinen voi lähteä. Pitää huolehtia omasta työmarkkinakelpoisuudesta varmuuden vuoksi.
Kyse on luottamuksesta. Voinko luottaa siihen, että puoliso ei jätä? Olemmeko valmiit ponnistelemaan suhteemme eteen, kun tulee vaikeuksia?
Kannustusta ja arvostusta kaikille teille, jotka uskallatte poiketa julkivaltavirta-ajattelusta! Kotiäiti ja -isä tekevät oikeaa työtä - sitä alkuperäistä! Olkaa vapaita. Teillä ei ole mitään anteeksipyydettävää.
Kiitos ajatuksistasi Heikki! Kiva kun kävit.:)
VastaaPoista